Aistit ovat petolliset
Sota oli käynnissä. Nukuimme parakeissa hyvin tiiviisti, sotilaat vieri vieressä toistensa kanssa, sillä meitä oli paljon ja tilaa vähän. Vuosi oli noin 1940, tavoitteenamme oli kitkeä kommunismi maailmasta. Jokin tässä kaikessa vaikutti hyvin tutulta. Nyt lepäsimme, päivät vietimme harjoitellen, illoin jäi hieman aikaa tehdä muutakin. Jotkut käyttivät sen harjoitellen lisää, itse mielelläni mietin monenlaista, elämän suuria kysymyksiä.
Toisinaan meidät komennettiin partioimaan rakennusta, hyökkäyshän voisi tulla koska tahansa. Tänä yönä oli minun vuoroni. Parikseni tuli tällä kertaa nuori idealisti, jonka kanssa olin aikaisemmin jutellutkin. Hän vietti oman vapaa-aikansa harjoitellen lisää. Hän halusi olla täydellisen valmis taisteluun, ja vihasi omaa välinpitämättömyyttäni. Olimme kerran riidelleet asiasta. Oma mielipiteeni oli, että kommunismi oli vain systeemi muiden joukossa, vastapuolen sotilaat aivan tavallisia ihmisiä kuten mekin, eikä tätä koko sotaa pitäisi edes olla. Hänen mielestään taas vastapuoli oli täysin väärässä, heidät oli pysäytettävä. Jokin tässä kaikessa vaikutti hyvin tutulta.
Toisinaan menimme varsin filosofisiksi, kuten nyt partioidessamme rakennusta muiden nukkuessa. Ympärillämme oli pilkkopimeää (emmehän halunneet tulla havaituiksi), vain joitain hyvin himmeitä lamppuja maan tasolla, jotta näkisimme minne kävellä. Selitin, miten koko todellisuus on niin arvaamatonta. Objektiivista totuutta mistään on vaikeaa tietää. Ehkä aistimme sinänsä tekevät temppuja, ehkä todellisuus onkin jotain ihan muuta, kuin mitä kuvittelimme. Satoi hieman, kosteus levitti lamppujen valon vieläkin epämääräisemmäksi. Silloin tajusin, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun olin kokenut tämän kaiken.
Eihän nyt TODELLA ollut 1940-luku. Ei, minusta tuntui, että todellisuus on paljon uudempi, tämä on menneisyyttä. Miksi tämä on niin dramaattista? Tämän täytyy olla elokuvaa. Aivan, tämähän on sotaelokuva. Mitä tässä seuraavaksi tapahtuikaan? Niin, nyt partioidessamme täällä ulkona, tuo ystäväni kuolee tarkka-ampujan luodista! En voi sallia sen tapahtuvan! Siihen on enää hetki, miten voin estää sen? Jos tämä on elokuva, tämä täytyy voida pysäyttää. Jos oikein keskityn, ehkä saan tämän pysähtymään...
Sitten heräsin. Todellisuus ei todellakaan ole sitä, mitä voisi kuvitella.
Kuvan otti whiskymac
Toisinaan meidät komennettiin partioimaan rakennusta, hyökkäyshän voisi tulla koska tahansa. Tänä yönä oli minun vuoroni. Parikseni tuli tällä kertaa nuori idealisti, jonka kanssa olin aikaisemmin jutellutkin. Hän vietti oman vapaa-aikansa harjoitellen lisää. Hän halusi olla täydellisen valmis taisteluun, ja vihasi omaa välinpitämättömyyttäni. Olimme kerran riidelleet asiasta. Oma mielipiteeni oli, että kommunismi oli vain systeemi muiden joukossa, vastapuolen sotilaat aivan tavallisia ihmisiä kuten mekin, eikä tätä koko sotaa pitäisi edes olla. Hänen mielestään taas vastapuoli oli täysin väärässä, heidät oli pysäytettävä. Jokin tässä kaikessa vaikutti hyvin tutulta.
Toisinaan menimme varsin filosofisiksi, kuten nyt partioidessamme rakennusta muiden nukkuessa. Ympärillämme oli pilkkopimeää (emmehän halunneet tulla havaituiksi), vain joitain hyvin himmeitä lamppuja maan tasolla, jotta näkisimme minne kävellä. Selitin, miten koko todellisuus on niin arvaamatonta. Objektiivista totuutta mistään on vaikeaa tietää. Ehkä aistimme sinänsä tekevät temppuja, ehkä todellisuus onkin jotain ihan muuta, kuin mitä kuvittelimme. Satoi hieman, kosteus levitti lamppujen valon vieläkin epämääräisemmäksi. Silloin tajusin, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun olin kokenut tämän kaiken.
Eihän nyt TODELLA ollut 1940-luku. Ei, minusta tuntui, että todellisuus on paljon uudempi, tämä on menneisyyttä. Miksi tämä on niin dramaattista? Tämän täytyy olla elokuvaa. Aivan, tämähän on sotaelokuva. Mitä tässä seuraavaksi tapahtuikaan? Niin, nyt partioidessamme täällä ulkona, tuo ystäväni kuolee tarkka-ampujan luodista! En voi sallia sen tapahtuvan! Siihen on enää hetki, miten voin estää sen? Jos tämä on elokuva, tämä täytyy voida pysäyttää. Jos oikein keskityn, ehkä saan tämän pysähtymään...
Sitten heräsin. Todellisuus ei todellakaan ole sitä, mitä voisi kuvitella.
Kuvan otti whiskymac
posted by Bemmu Sepponen at 5:15 PM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home